Kun ajattelen kuinka ahnaasti lyöt hampaasi kiinni äidin lihaan, kun hamuat maitoa, en saata olla ajattelematta, millaisia petoja me ihmiset pohjimmiltamme olemme. Siinä kuvastuu sellaista alkukantaista ahneutta, eläimellistä henkiinjäämisviettiä. Se näkymä valaisee meidän perimmäistä olemustamme. Sinä taivutat pääsi kaaressa taakse ja syöksyt sitten suu auki rintaan kiinni...
Kun puret minua (ja minuun todella sattuu) minä tönäisen sinut suutuspäissäni etäämmälle. Et ymmärrä sitä. Alat loukkaantuneena itkemään. Et tosiaankaan vielä tajua, että tuotat tuolloin kipua isällesi.
